Popovičin määritelmän mukaan itsekääntäminen on ”alkuperäisen teoksen kääntämistä toiseen kieleen itse tekijän toimesta” (1976: 19, oma käännös). Hän myös väittää, että itsekäännöstä ”ei voi pitää alkuperäisen tekstin varianttina, vaan oikeana käännöksenä” (1976: 19, oma käännös). Monet viimeaikaisista tutkimuksista ovat vähemmän myönteisiä tämän käytännön määrittelyssä. Kollerin mukaan itsekääntämisen ja ”oikean” kääntämisen ero voidaan selittää uskollisuuden käsitteen avulla: ”Tekijä-kääntäjä kokee olevansa oikeutettu tekemään tekstiin muutoksia, joita ’tavallinen’ kääntäjä saattaa välttää” (1979/1992: 197, oma käännös). Uskollisuuden käsitteen soveltamista kääntämiseen on kuitenkin kyseenalaistettu, ja tätä näkökulmaa pidetään nykyään vanhentuneena. Koller ehdottaa, että kääntämisen ja itsekääntämisen ero on auktoriteettikysymys. Goldoni (1707–1793), italiaksi ja ranskaksi kirjoittanut itsekääntämistä harjoittanut näytelmäkirjailija, vahvistaa tämän päätelmän: ”Siitä huolimatta minulla oli etulyöntiasema muihin verrattuna: pelkkä kääntäjä ei olisi uskaltanut edes vaikeuksia kohdatessaan poiketa kirjaimellisesta merkityksestä, mutta minä teokseni tekijänä pystyin muuttamaan sanoja, niin että ne sopivat paremmin maani mieltymyksiin ja käytäntöihin” (Goldoni 2003: 257, oma käännös). Jung tarkastelee kääntäjien ja itsekääntäjien eroja tekijyyden näkökulmasta ja painottaa, että itsekääntäjillä on merkittävä etu ”alkuperäisen” tekstin suhteen: ”Olennaisin ero tavallisten kääntäjien ja itsekääntäjien välillä […] on se, että itsekääntäjät pääsevät käsiksi alkuperäisteoksensa tarkoitukseen ja kulttuuriseen kontekstiin tai intertekstuaalisuuteen paremmin kuin tavalliset kääntäjät” (Jung 2002: 30, oma käännös).